Suru

Perjantaiaamuna heräsin siihen kun iskä tuli kertomaan että Viivi on kuollut. Äiti oli löytänyt sen töihin lähtiessään pihatien varrelta. Ilves oli hyökännyt, niskat oli poikki. Se päivä meni shokissa, itkien ja itkua pidätellen. Itsekäs minä hokee, että jos oisin pitänyt sitä sisällä, jos olisimme saaneet asunnon, jos en olisi sinä yönä laskenut sitä ulos, näin ei olisi tapahtunut. Epäitsekäs minä sanoo: Viivi vietti elämänsä onnellisimmat kuukaudet täällä, se sai olla ulkona ja saalistaa niin paljon kuin halusi, mikä mie olin sitä kieltämään. Ja se todella oli onnellinen, oli kuin eri kissa. Silti syyllisyys saa välillä yliotteen ja on vaan ihan kauhea ikävä.

Kuuden vuoden yhteisen elon jälkeen on niin hiton vaikea uskoo, että Viiviä ei enää ole. Mie aina ajattelin, että varmasti se elää ihan piruuttaan tosi vanhaksi kaikkien kiusaksi. Kissani ei erityisemmin kirvoittanut ihastuksen huokailuja juuri kenessäkään, se oli erittäin valikoiva seuransa suhteen. Varsinkin nuorempana se jätti viisi nättiä viirua aika monen pahaa-aavistamattoman silittelijän käteen ja poistui paikalta häntä pystyssä tyynen rauhallisena. Helvetti, siinä kissassa oli asennetta. Viivin luottamus piti ansaita. Fiksu katti.

Kyllä se miunkin hermoja koetteli. Opin Viiviltä aika hemmetisti pitkäjänteisyyttä. Kyllä se oli vaan kaiken vaivan arvoista. Nyt täytyy kyllä lopettaa tämä postaus tähän. Tulee itku.