Tähän väliin pieni kurkistus elämäntarinaani :)
Lapsuus
Synnyin 28.7.1987, horoskooppimerkiltäni olen siis leijona. Lapsuuteni oli hyvinkin onnellinen, maalla on hyvä kasvaa ja elää. Elannon meille antoi pieni lypsykarjatila, oli kanoja ja kukko, kissoja, koira ja marsuja. En nyt tarkalleen muista, milloin lehmät lähti viimeiselle matkalleen, mutta oli se ainakin ennen kuin menin kouluun. Ja se se vasta järkytys olikin, koulu. Sitä ennen olin elänyt aika yksinäisenä, samanikäisiä penskoja kun ei meidän kylällä oikein ollut. Joten kyllähän siinä herkkä lapsenmieli järkkyy kun yht'äkkiä pitäis oppia sosiaalisia taitoja ja ryhmätyöskentelyä. Kai se kiusaaminen siitä johtui, epäsosiaalisuudestani, enpä ole muutakaan selitystä keksinyt. Mutta olihan miulla toki kavereita ja se kiusaaminenkaan ei nyt ihan kokoaikaista ollut ja sitten kun vielä olen luonteeltani niin prkleen sitkeä ja painan ikävät asiat taka-alalle ja annan olla, niin eipä niistä ajoista ihmeemmin traumoja jäänyt.
Nuoruus
Yläaste olikin sitten...noh, erilainen. Ei enää kiusattu, varmaan oma asenteen muutos oli syynä tähän. Tuli hirveä tarve olla jotain, kuulua johonkin, päästä ns. "porukoihin". Aloitin tupakan polton (josta en valitettavasti ole päässyt vieläkään), alkoholilla läträämisen ja kaikenlaisen muunkin asiaan ja ikään kuuluvan remuamisen. Onneksi on kuitenkin sen verta ollut järki päässä aina, ettei mitään älytöntä tullu tehtyä. Roikuin muiden mukana ja silti aina tunsin itseni ulkopuoliseksi (tunne, joka seuraa varmaan lopun ikäni :P) Töppäilyjäkin tuli tehtyä, mutta enempi niitä hyviä hetkiä tulee muisteltua. Kaikesta on selvitty! Vanhemmat oli kyllä kovilla, olin aika karsea teini, heidän iltatähti olikin kaikista pahin kapinoitsija :)
Enimmät rilluttelut loppui melkein kun seinään, kun aloin 15-vuotiaana seurustelemaan ensimmäistä kertaa aika vakavasti. Kolmen vuoden jälkeen, pari kuukautta kun oltiin yhdessä asuttu, meikäläiseen iski AHDISTUS, tai joku vastaava, tajusin että hemmetti, mie olen vasta 18 ja jo on kihlasormuksiakin väläytelty (ajatuksen tasolla toiselta osapuolelta). Pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin kissan kanssa yksiöön. Ei se nyt ihan noin yksinkertaista ollut, tietenkään, ei ollut todellakaan mikään helppo prosessi ja pelotti ihan pirusti yksineläminen. Mutta niin vaan siitäkin selvittiin ;).
Koulutus
Tässä vaiheessa opiskelin toista vuotta merkonomiksi. Tiedä mikä ihmeen aivopieru oli hakeutua siihen kouluun. Aloin siinä huomaamaan, että ei TODELLAKAAN ole miun ala.Mutta sinnittelin ajatuksella että pitäähän joku tutkinto saada. Taas yksi loistosuunnitelma ja kas kuin kävi. Neljä ja puoli vuotta sinnittelin ennenkuin lopetin touhun. Kyllä oli ylpeydelle kova kolaus. Mutta eipä siitä ois sen valmiinpaa tullut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja tämä tapahtui tammikuussa 2008. Silloin seurustelin jälleen (saman tyypin kanssa elellään edelleen).
Sitten sitä mietittiin kovasti, että mitä ihmettä mie nyt teen? Työkkärin tädin kanssa asiaa pohdittiin. Kysyi, että mikäs meikäläistä kiinnostas. Vastasin suoraan, notta elukat ja ehkä myös autot. Pistettiin sitten hakupaperit menemään pariin ammattiopistoon eläintenhoitaja-linjalle. (Hirvitti ajatus mennä täysin osaamattomana lähteä opiskelemaan autonasentajaksi, kun yleensä muut sinne hakutuvat ovat jo niiiiiiin pro, ainakin omasta mielestään) Siinä sitten pari kuukautta lorvin ja menin toukokuuksi harjoitteluun paikalliseen ratsastuskouluun. Kesäkuussa tuli ilmotus, etten päässyt yhteenkään hakemaani kouluun. Great. Siinä hetken kiroiltuani omaa peruskoulun päättötodistustani alistuin tilanteeseen, kassellaan syssymmällä uudestaan.
Elokuun puolivälin paikkeilla tuli sitten soitto Kiteeltä, minut on valittu peruutuspaikalta......Whooot? Juu'u, totta oli! Kyllä oli mieliala korkealla siinä vaiheessa. Tällä kertaa tykkäsin alkukankeuden jalkeen ihan tosissani alasta, *tuuletusta*, ja valmistuin siis eläintenhoitajaksi Pohjois-Karjalan ammattiopistosta 1.6.2011. Loistohomma, vaikka itse sanonkin ;)
Tässä sitä nyt sitten taas ollaan, muutosten edessä. Nyt ei kyllä pelota ihan niin paljoa kuin edellisellä kerralla, kun on noita tulevaisuuden suunnitelmiakin. Monta muttaa on kyllä matkassa, mutta enpä mie niistä jaksaa paineita suuresti ottaa, päivä kerrallaan.
Phuuh, kyllähän tuli tarinaa, piti ihan kahtena päivänä kirjoitella :) Anteeksi kirjoitusvirheet ja sensellaiset, niin hirmuisella tohinalla näpyttelin, etten sellaisiin pikkuseikkoihin ehtinyt kiinnittää niinkään huomiota.
Nuoruus
Yläaste olikin sitten...noh, erilainen. Ei enää kiusattu, varmaan oma asenteen muutos oli syynä tähän. Tuli hirveä tarve olla jotain, kuulua johonkin, päästä ns. "porukoihin". Aloitin tupakan polton (josta en valitettavasti ole päässyt vieläkään), alkoholilla läträämisen ja kaikenlaisen muunkin asiaan ja ikään kuuluvan remuamisen. Onneksi on kuitenkin sen verta ollut järki päässä aina, ettei mitään älytöntä tullu tehtyä. Roikuin muiden mukana ja silti aina tunsin itseni ulkopuoliseksi (tunne, joka seuraa varmaan lopun ikäni :P) Töppäilyjäkin tuli tehtyä, mutta enempi niitä hyviä hetkiä tulee muisteltua. Kaikesta on selvitty! Vanhemmat oli kyllä kovilla, olin aika karsea teini, heidän iltatähti olikin kaikista pahin kapinoitsija :)
Enimmät rilluttelut loppui melkein kun seinään, kun aloin 15-vuotiaana seurustelemaan ensimmäistä kertaa aika vakavasti. Kolmen vuoden jälkeen, pari kuukautta kun oltiin yhdessä asuttu, meikäläiseen iski AHDISTUS, tai joku vastaava, tajusin että hemmetti, mie olen vasta 18 ja jo on kihlasormuksiakin väläytelty (ajatuksen tasolla toiselta osapuolelta). Pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin kissan kanssa yksiöön. Ei se nyt ihan noin yksinkertaista ollut, tietenkään, ei ollut todellakaan mikään helppo prosessi ja pelotti ihan pirusti yksineläminen. Mutta niin vaan siitäkin selvittiin ;).
Koulutus
Tässä vaiheessa opiskelin toista vuotta merkonomiksi. Tiedä mikä ihmeen aivopieru oli hakeutua siihen kouluun. Aloin siinä huomaamaan, että ei TODELLAKAAN ole miun ala.Mutta sinnittelin ajatuksella että pitäähän joku tutkinto saada. Taas yksi loistosuunnitelma ja kas kuin kävi. Neljä ja puoli vuotta sinnittelin ennenkuin lopetin touhun. Kyllä oli ylpeydelle kova kolaus. Mutta eipä siitä ois sen valmiinpaa tullut. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja tämä tapahtui tammikuussa 2008. Silloin seurustelin jälleen (saman tyypin kanssa elellään edelleen).
Sitten sitä mietittiin kovasti, että mitä ihmettä mie nyt teen? Työkkärin tädin kanssa asiaa pohdittiin. Kysyi, että mikäs meikäläistä kiinnostas. Vastasin suoraan, notta elukat ja ehkä myös autot. Pistettiin sitten hakupaperit menemään pariin ammattiopistoon eläintenhoitaja-linjalle. (Hirvitti ajatus mennä täysin osaamattomana lähteä opiskelemaan autonasentajaksi, kun yleensä muut sinne hakutuvat ovat jo niiiiiiin pro, ainakin omasta mielestään) Siinä sitten pari kuukautta lorvin ja menin toukokuuksi harjoitteluun paikalliseen ratsastuskouluun. Kesäkuussa tuli ilmotus, etten päässyt yhteenkään hakemaani kouluun. Great. Siinä hetken kiroiltuani omaa peruskoulun päättötodistustani alistuin tilanteeseen, kassellaan syssymmällä uudestaan.
 |
| Katse tulevaisuuteen? Keväällä 2008 |
Elokuun puolivälin paikkeilla tuli sitten soitto Kiteeltä, minut on valittu peruutuspaikalta......Whooot? Juu'u, totta oli! Kyllä oli mieliala korkealla siinä vaiheessa. Tällä kertaa tykkäsin alkukankeuden jalkeen ihan tosissani alasta, *tuuletusta*, ja valmistuin siis eläintenhoitajaksi Pohjois-Karjalan ammattiopistosta 1.6.2011. Loistohomma, vaikka itse sanonkin ;)
 |
| Koululla tallihommissa syksyllä 2009 |
Tässä sitä nyt sitten taas ollaan, muutosten edessä. Nyt ei kyllä pelota ihan niin paljoa kuin edellisellä kerralla, kun on noita tulevaisuuden suunnitelmiakin. Monta muttaa on kyllä matkassa, mutta enpä mie niistä jaksaa paineita suuresti ottaa, päivä kerrallaan.
Phuuh, kyllähän tuli tarinaa, piti ihan kahtena päivänä kirjoitella :) Anteeksi kirjoitusvirheet ja sensellaiset, niin hirmuisella tohinalla näpyttelin, etten sellaisiin pikkuseikkoihin ehtinyt kiinnittää niinkään huomiota.
 |
| 1.6.2011 Voittajan on helppo hymyillä ;) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti