Mie haluisin vähän valaista pyörätuolissa olevan elämää. Tai no on kai se kaikille vähän erilaista, mutta tässä tulee jotain miun kokemuksia. Mie oon oikeesti tän tuolin vankina, eli en voi seistä tai kävellä hetkeäkään. Voimaa on ja lihakset on kunnossa, mutta kun on niin onneton tasapaino, tätä ei moni tunnu ymmärtävän. Kyllä mie tällä hetkellä voin seisoa ilman minkäänlaista tukea, mutta se vaatii armotonta keskittymistä ja aikaa, että en ihan noin vain voi nousta seisomaan.
Minuu satuttaa, kun ihmiset kehuu kävelleensä rollaattorin tai kepin kanssa, kun en itse siihen pysty. Tieto lisää tuskaa, niinku sanotaan. Enpä mie oikein tuolle huonolle tasapainolle mitään voi, vaikka kuinka kovasti töitä tekisin, ja se sattuu. Kovasti mie oonki tehny ja teen kuntoutumisen eteen, joten asiat, joille ei voi mitään masentaa ja ahdistaa.
Kaikista eniten mie kaipaan luonnossa liikkumista. Tarkotan nyt ihan sellasilla teittömillä ja poluttomilla mailla liikkumista. Mie tykkäsin makrokuvauksesta ja nyt se ei oikein onnistu.
Sellanen asia, joka jokaiselle on itsestäänselvyys, oman kehon tunteminen, ei miulle todellakaan oo ollu mitekään itsestään selvää. Kaikki on pitäny opetella, elikkä miten tämä keho tomii missäkin tilanteessa. Tätäkään ei kukaan tunnu tajuavan. Kuin miun mieli olisi laitettu johonkin vieraaseen kroppaan. Voin sanoa, että helppoa ei ole ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti